Vuosi Hollannissa

Tasan vuosi sitten 5. Lokakuuta 2015 mä nousin koneeseen Helsinki-Vantaan lentokentältä ja suuntasin tieni Hollantiin. Mun pää oli sillon niin täynnä ajatuksia että niitä on näin jälkikäteen vaikea kasata yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta tän kuluneen vuoden tunnetilat ja ajatukset mä muistan kyllä. Ylämäet ja alamäet. Ne monet kymmenet kerrat ku menetin yöuneni murehtien ja itkien asunto-asioita, rahatilannetta, työpaikan saamista, kavereiden puutetta, monimutkaisia paperi-asioiden selvittelyjä, netin saamisen hankalauutta.... kun yks ongelma ratkes, löyty aina seuraavan ongelma. Samaan aikaan sekä mun uusi tukiverkosto täällä että ihmiset koto-Suomessa koitti hokea mulle että kaikki järjestyy, älä stressaa, nauti kokemuksista. Mutta koska tässä maailmassa on yks asia jossa oon aivan uskomattoman hyvä ja tää asia sattuu olemaan stressaaminen, niin ohjeet ei ihan uponnu mun tajuntaan, huolimatta siitä että kaiken murehtimisen keskellä kasasin itelleni hyvän läjän uusia, positiivisia kokemuksia. Nyt huomaan että kaikki on oikeestaan aika pitkälti kunnossa ja stressasin - taas kerran- turhaan. Ah, se jälkiviisaus.


Mitä mulle on jäänyt tästä vuodesta käteen? Hyvin paljon. Niin paljon että jos tekisin listan, sitä lukiessa ulkopuolinen kyllästyis viimeistään puolessa välissä. Siispä koitan tiivistää mulle tärkeimpiin asioihin (tästä tulee vaikeeta), avata niitä laajemmin ja tunkea väliin pari - siis "pari"- kuvaa, ettei teksti käy liian raskaaksi. 

1. Lastenvahtihommat. Tää saattaa yllättää monet. Mitä erikoista on lapsien vahtimisessa? Ensinnäkin, mä en koskaan mitenkään suuremmin oo pitänyt lapsista. En suoranaisesti vihannut, mut en vaan koskaan ollut että jes jes jes, tykkään lapsista. Mun silmissä ne on olleet pääasiassa meluavia, kiukuttelevia pikku-ihmisiä, joiden kanssa ei voi käydä "normaaleja" keskusteluita eikä koskaan oikein tiedä mitä voi sanoa ja mitä ei. Mut nää kaks muksua joiden kanssa alotin lastenvahtihommat viimekeväänä, 11v ja 8v, ja joiden kanssa vietän nyt jokaisen maanantai-iltapäiväni, on opettanu mut näkemään asiat vähän toisella tavalla. Sen lisäksi on ollut ihan huippu mielenkiintoista seurata kaksikielisen perheen arkea ja kulttuurien yhdistymistä. En usko, että mä olisin saanut samanlaista mahdollisuutta Suomessa.

2. Uuden kielen oppiminen. Olisin varmasti kehittynyt tässä huomattavasti nopeammin, jos olisin heti alusta asti käyttänyt hollantia päivittäin ja yrittänyt puhua sitä sen sijaan, että laskeuduin tuttuun ja turvalliseen Suomi-ympäristöön merimieskirkolle. Aloitettuani keittiöassarin työt paikallisessa ravintolassa, mun oli pakko ihan oikeasti alkaa puhumaan hollantia sillä osa kokeista osaa hyvin rajallisesti englantia. Tällä hetkellä taso on sitä luokkaa että pystyn käymään hyvin lyhyitä keskusteluita vapaa-ajanvietosta, harrastuksista, jne. Myös kaikki keittiösanasto alkaa olla todella hyvin hallussa ja ohjeiden seuraaminen ja niiden kysyminen luonnistuu. Ymmärryksen taso yleisesti on huomattavasti korkeampi kuin puheen tuottamisen taso, mutta tästä se lähtee. Bonuksena: hollanti on kielenä yllättävän lähellä ruotsia ja huomasin tässä yhtenä päivänä, että ruotsinkielisten kappaleiden sanat olikin yllättäen hieman helpompi ymmärtää. Samoin englanti on kehittynyt,  koska käytän sitäkin päivittäin ja suurinosa viikon kommunikoinnista tapahtuu englanniksi. En usko että tätä ois tapahtunut, jos en olis irrottautunut Suomesta. Mä haluan vielä tulevaisuudessakin reissata ja nähdä maailmaa ja uusien kielten oppiminen avaa uusia ulottuvuuksia. Oon saanut ihan uutta motivaatiota ja seuraavat tavoitteet on nostaa mun ruostunut espanja takas elävien kirjoihin ja mahdollisesti aloittaa japanin opiskelu.

3. Kansainväliset ystävät. Jep, näitä voi löytää Suomestakin tai ihan vaan lyhyillä lomareissuilla maailmalle, mutta näin se on helpompaa ja todennäköisempää. Tällä hetkellä mulla on kavereita Ruotsista, Hollannista, Latviasta ja Japanista. Sellaisia kavereita, joiden kanssa varmasti pidän yhteyttä. Nää ihmiset on lyhyessä ajassa opettanu mulle paljon omista kotimaistaan. Joitakin tällaset asiat ei kiinnosta, mutta mun mielestä on rikkaus ymmärtää oman kulttuurinsa lisäksi muita.

4. Omatoimisuus ja vastuunotto. Vaikka oon saanut ihan valtavasti apua erinäisiltä ihmisiltä täällä Hollannissa ja mulla on kokoajan ollut mun kumppani paikan päällä, fakta on se, että oon joutunut ottamaan ihan uudenlaista vastuuta itestäni kun koskaan aiemmin. Hitto ne onnistumisen tunteet kaiken kamppailun jälkeen kun tajuat että jes, mä tein tän omin voimin. Esimerkiksi työpaikka. Tuun jostain aivan muualta, en puhu kunnolla paikallista kieltä, eikä mun lisäksi keittiössä työskentele yhtäkään kansainvälistä henkilöä. Vahvistin mun paikan kovalla työllä ja saan joka viikko kuulla positiivista kommenttia mun taidoista. Nousin 1-3 vuoroa pyörittelevästä tiskarista 4-5 vuoroa tekeväksi keittiöassistentiksi. Kuvaavaa on se, että nyt kun meillä on tiskareista pulaa ja mua koitetaan tunkea osittain takaisin sille osastolle, kokit tulee mulle suoraan sanomaan että "puhuttiin pomolle, me halutaan pitää sut vaan ja ainoastaan täällä keittiössä, koska sä oot taitava siinä mitä sä teet". Osu ja uppos. Tykkään mun työstä ja mikään ei oo parempaa kun kuulla, että on hyvä siinä mitä tykkää tehdä.

Tähän loppusanoiksi. Mulla oli elämä rakennettu Suomeen ja Hollannissa mä jouduin alottamaan kaiken hyvin pitkälti alusta. Tukiverkosto, asunto, työt. Mä en tullut opiskelemaan toisin ku moni muu jotka ulkomaille muuttaa, vaan lähdin ilman selkeetä päämäärää, vähän niinkuin kokeilemaan. Ehkä just sen takia mun oli helppo tulla, koska päämäärää mulla ei ollut Suomessakaan. Valmistuin ammattiin, jonka alan hommia en halunnut tehdä ja jumiuduin kauppaan töihin. Nyt mulla on taas pitkästä aikaa suunnitelmia. Ottaa paikallinen kieli haltuun. Tehdä töitä, päästä syvemmälle sisään keittiömaailmaan ja selvittää, onko se jotain mistä mä pidän. Mulla on siihen aikaa. Sen jälkeen mä palaan Suomeen ja opiskelen kokiksi. Hankin vihdoin ajokortin rahoilla, joita aloin täällä ollessa säästämään ja reissaan vielä vähän lisää. Ihan sama toteutuuko nää suunnitelmat just tässä muodossa vai muovautuuko ne ajan mukana, niin mulla on taas päämäärä. Kiitän Hollantia kuluneesta vuodesta. Kasvatathan mua ihmisenä vielä vähän lisää?

In English: It's been exactly one year since I moved to the Netherlands. This year has taught me so much about myself, other people and just life in common. I've had some good and bad times, but I'm so thankful about everything I've been through and all the things I've learned. Thank you NL for this awesome year. Let the second year be even more awesome.

Työasioita

Niin. Siinä tilanteessahan sitä nyt ollaan, että blogi on jälleen ollut liian pitkiä aikoja laiminlyötynä. Tajusin juuri, että on vaikea enää päivittää kun väliin jää niin paljon asioita, että uusista teksteistä ei saa kiinni mikäli en aloita tarinaa alusta asti. Niin käy muunmuassa nyt, kun haluaisi avata muillekkin näitä työkuvioita täällä Hollannissa. Vaikka kuinka koittaisi tiivistää niin romaaniksihan tää väkisinkin venyy, kun on pakko kerratakkin tietyt asiat.

Muutin Hollantiin siis lokakuussa 2015, aloittaen samalla pestin vapaaehtoistyöntekijänä Rotterdamin Suomen merimieskirkolla. Sopimus kirjoitettiin puoleksi vuodeksi ja näiden kuuden kuukauden ajan sekä asuin että työskentelin kirkon tiloissa. Puoli vuotta meni nopeasti ja huhtikuun alettua, tajusin olevani täysin työtön (asunto sentään oli järjestynyt jo helmikuussa, joten kadulle ei tarvinnut muuttaa). Olin aloittanut työpaikkojen etsimisen jo ennen vapaaehtoistyöntekijän sopimuksen loppumista, mutta ehkä jokseenkin laiskan puoleisesti. Arvata saattaa, että huhtikuussa aloitin vimmatun työhakemusten hakkaamisen. Luovuin jo alkutaipaleilla ideasta etsiä erikseen vapaita työpaikkoja ja päädyin sen sijaan googlailemaan tuntikaupalla kahviloita, ravintoloita, hotelleja, turisti-infoja sun muita vastaavia ja näpyttelin jokaiseen erikseen vapaamuotoisen sähköpostihakemuksen, liitteenä CV. Aivan sama hakiko kyseinen lafka sillä hetkellä työntekijöitä vai ei. 

Kun 50 hakemusta oli laitettu, iski epätoivo ja paniikki. Lähes kukaan ei vastannut ja jos vastasi, vastaukset olivat aina kieltäviä. Työnhakua ei helpottanut myöskään se, että netin saaminen meidän asuntoon kesti älyttömät kaksi kuukautta. Työttömänä olo ahdisti koska tiesin, että jos ei töitä tule, uhkaa paluu Suomeen ennen aikojaan. Ahdistusta lisäsi entisestään  myös se että tiesin per fakta, että olin huono palkattava. En osannut kunnolla paikallista kieltä ja toiseksi, tulisin kalliiksi työnantajalle. Hollannissa kun on joku älytön systeemi, että mitä nuorempi olet, sitä vähemmän tarvitsee maksaa palkkaa. Koska ylitän juuri sopivasti iän 24, on minulle maksettava vähintään 9e tunti (tämä menee jonkin taulukon mukaan). Vaan yks kaks löytyi sähköpostista ensimmäinen työhaastattelu. Sitten toinen. Cafè Breakaway sekä Eetcafe Concordia. Breakawayssa matka tyssäsi toisen kierroksen haastatteluun. Concordian kanssa päästiin pidemmälle. Allekirjoitin 0h sopimuksen ja aloitin työt baarimikkona/tarjoilijana. Samoihin aikoihin sain kolmannen yhteydenoton Wester Paviljoen nimiseltä ravintolalta sekä solmin epävirallisen sopimuksen vakituisesta lastenhoitajan pestistä Suomalais- Hollantilaisessa perheessä.

Huolimatta siitä että olin jo solminut sopimuksen sekä Concordiaan että lastenhoitajan hommiin, otin vastaan paikan Wester Paviljoenissa kun sitä minulle kahden haastattelun jälkeen tarjottiin, nostaen näin ollen työpaikkojeni määrän kolmeen. Jälkeenpäin en voi kuin kiittää itseäni siitä että tein niin, sillä juuri kun olin stressannut pääni puhki siitä, miten kertoisin Concordiassa näistä kahdesta uudesta työpaikastani, pomoni sanoo ettei voi pitää minua enää, koska tarvitsee työntekijän joka pärjää baaritiskin takan ilman koulutusta, Hän kun on itse jäämässä lomalle eikä kukaan ehtisi mua enään auttaa työtehtävien oppimisessa. Onni onnettomuudessa siis. Luovuin pestistäni Concordian baarimikkona epätavallisen kevyin mielin huomioiden sen faktan, että sain käytännössä elämäni ensimmäiset potkut.

Entä mitä nyt? Työskentelen Rotterdamin keskustassa sijaitsevassa laadukkaassa ja tunnetussa ravintolassa, Wester Paviljoenissa, tiskarina ja mikä upeinta, keittiöassistenttina. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että teen ruokien esivalmistelut sekä valmistan osan annoksista, alusta loppuun asti. Salaatit, alkupalat, piirakat, munakkaat, voileivät, ranskalaiset... teoriassa olen siis kokki. Ainakin melkein. 

Työtiimi on upea, työmatka on lyhyt, työtehtävät on mieluisia, palkka on lähes 10e/h plus ilmaiset safkat ja juomat plus tipit joka viikolta (niitä kertyy n. 20-60e riippuen siitä kuinka paljon tunteja tekee). Selvittääkseni hieman lisää, miksi olen aivan totaalisen fiiliksissä tästä työpaikasta: olen jo hyvän aikaa pyöritellyt ajatusta siitä, että Suomeen palattuani aloitan kokin opinnot. Ajatus on vahvistunut ja vahvistunut ja nyt pääsen leikkimään kokkia jo ennen kuin aloitan mitään opintoja ja saan selkoa siihen, pidänkö edes koko touhusta. Voiko tätä parempaa mahdollisuutta enää ihmiselle tarjota? Kokemusta tulee varmasti enemmän kuin tarpeeksi sillä sain tänään tiedon pomoltani, että syksyksi mut siirretään lähes kokonaan pois tiskaajan hommista ja nakitetaan keittiöön valmistamaan ruokia. Koska osaamisala laajenee, lisääntyvät myös vuorot eli 2 vuoroa vaihtuu 3-4 vuoroon viikossa. Mä en voisi olla onnellisempi.

Ja sitten on vielä ne lastenvahtikeikat, elokuusta eteenpäin joka maanantai. Tää tais sittenkin mennä ihan just niin kuin pitikin.